I don't know where I'm going, but what I know is that I'm going to right direction

Varmaan siitä asti ku menin lukioon oon valittanu ja vinkunu kuinka se ei oo mun paikka ja en kuulu sinne. Ja mihin tää mun välitus perustuu, siihen ettei kokeet oo menny hyvin. Ekaksikin, joo tiesin et pitää lukee paljon ja on paljon rankempaa kun yläasteella, mut en silti oo tehny läheskään yhtä paljon hommia kun yläasteella. Syynä ajan puute ja laiskuus. Läksyjäni en lukenu ees yläasteella, nyt oon siinä parantanu vähän mutten tarpeeks. Ja muutenkin mun kokeisiin luku on mitä on. Tokaks, lukion opiskelutyyli on ihan toista luokkaa ku mihin oon tottunu yläasteella, joten mulla on menny hetki ymmärtää et miten mun niihin koekysymyksiin pitäis vastata. Pitäis osata hahmottaa kokonaisuus ja tulkita, kun taas yläaste oli sitä pikku yksityiskohtien ulkoo opettelua. En siis vieläkään oo oppinu oikein että mitä opettajat haluu et vastaan niille, osaan kyllä asian mutta en vaan saa sitä tietoo mitenkään järkevästi paperille.
   Nyt kun rupesin kotimatkalla miettiin oikeesti että kuulunko lukioon vai en, ja vertaileen hyviä ja huonoja puolia, niin päädyin siihen tulokseen että kyllä kuulun. Ois vaikee kuvitella itteni missään muualla kun tossa koulussa missä oon nyt. Ihmiset joihin oon ehtiny tutustuun on ihania ja niin samanhenkisiä kun mä. Tuntuu että pääsin teinien täyttämältä yläasteelta järkevien nuorten aikuisten pariin. Persoonallisten ihmisten jotka ymmärtää mua ja mä niitä. En voi korostaa tarpeeks kuinka mukavaa se on ku voi puhua ihmisten kanssa ajankohtaisista asioista ja pohtia yhdessä eettisiä kysymyksiä ja miettiä miks asiat on just niin ku ne on. Kuvis, ihanaa kun mä pääsin kouluun jossa on niin paljon kuviskursseja tarjolla kun vaan jaksaa ottaa ittelleen. Se että mulla on etuoikeus valita mitä vaan kuviskursseja mun oman mielenkiinnon mukaan on jotain niin kivaa. Se on myös rentouttavaa kun on kahdeksasta neljään koulussa, niin ei tarvi pelkkiä lukuaineita opiskella vaan siel välissä on sitä luovaakin opetusta ja saa tehdä jotain eikä vaan istua ja kuunnella.
   Joo kyllä mä kuulun lukioon. Oon huomannu ihan hirveesti kehittymistä ja kasvua ittessäni. Yläasteella sitä en oikeestaan huomannu, mut nyt, melkein joka osa-alueella oon kehittyny ihan huimasti. Kuviksessa varsinkin, kun ei enää oo se luokan ainoo hyvä kuviksessa se saa yrittään ihan huiman paljon enemmän, ja tottakai sillon saavuttaa ihan eritasoisia tuloksia. Oon myös alkanu ajatteen asioita erilailla. Pystyn liittään mun oppiman arkipäivään ja soveltaan mun tietoja. Onnistumisen tunteet lukiossa on jotain tosi mahtavaa, se että sain yläasteella hyvän numeron kokeesta ei millään vastaa sitä tunnetta minkä saan, kun saan ees keskinkertaisen numeron lukiossa. Ja se että huomaan että oon parantanu jossain aineessa tuntuu niin hyvälle. En tie miten saisin tän mun tänhetkisen tunteen muunnettua sanoiks, se on tosi vaikeeta. Se on sellanen onnellisuuden huipentuma. En ois ikinä uskonu et sanon että oon onnellinen ja ilonen just ennen koeviikkoo:D
   Eli kyllä, pidän haasteista ja oppimisesta, aina ei voi onnistua, mut epäonnistumisetkin opettaa jotain, joten ei ne pahastakaan voi olla.

"Nähään kun on aikaa"

Kotimatkallani bussissa kuulin kahden ikäiseni lukiolaisopiskelian erotessaa sanovan toisilleen että " Nähdään kun on aikaa."
Pidin lausahdusta jopa hieman humoristisena, kun mietin että kuinka suurella todennäköisyydellä nämä kaksi tulevat lähitulevaisuudessa järjestämään toisilleen aikaa.
Opiskelija, erityisesti lukiolainen, jonka päivät koulun lisäksi kuluvat järkyttävien läksypinojen seassa ahertaessa, stressaamalla yömyöhään jätetyistä projekti- ja esseetöistä. Ja siinä ohessa pitäisi yrittää pitää ihmissuhteita yllä ja jotenkin elossa. Priorisoinnista tulee jokapäiväinen asia. Minkä aineen läksyt teen kunnolla ja minkä aineen läksyt jätän seuraavaan aamuun, kenellä järjestän tupotäydestä kalenteristani aikaa ja niin edelleen. Itse kokemusta omaavana olen huomannut kuinka vaikea ystävyyssuhteita ja ylipäätäänsä ihmissuhteita on vaikea pitää yllä. Kesällä ajattelin että kyllä mulla aina kavereille riittää aikaa, mutta nyt melkein vuoden lukiota käyneenä huomaan ettei se olekkaan niin helppoa. Uusien tuttavuuksien kanssa on helppo suunnitella etukäteen asioita joita voisi tehdä yhdessä, koska näemme joka päivä, mutta ne ihmiset jotka on tuntenut kauan hiipuvat taka-alalle. Sen ei pitäisi mennä niin. Tuleeko koko mun loppuelämä olemaan tällaista, kiireen ja stressin täyttämää?
Aikuistuminen on tylsää, periaatteessa ihan kiva saada vastuuta mut en oo ihan varma haluanko sitä kuitenkaan niin paljon.

Tää oli vähän niinkuin pohjustus siihen että miksi ihmeessä en oo kirjattanu mitään sitten kesän jälkeen, vaikka mun elämässä on tapahtunu ihmeen paljon kaikenmoisia muutoksia. Lukio itsessään on tosi suuri muutos, joka vaikuttaa kaikkeen, uuden ihanat kaverit, ajan käyttö ja siihen kuinka usein ehtii niitä vanhoja tuttuja näkeen. Opiskelijana oleminen on oikeestaan just niin rankkaa ku mä kuvittelinki sen olevan, pitkät päivät, väsyttää, hirveesti läksyjä, ei aikaa jne. Hyviäkin puolia löytyy, uudet samanhenkiset kaverit ja tuttavat koulusta, joilla on samankaltaiset arvot elämässä kuin mulla, ei minkäänlaista kiusaamista, saa itse päättää omasta lukujärjestyksestä ja olla muutenkin vastuussa omasta koulunkäynnistä.

Tää lukuvuosi on kulunu huimaa vauhtia ja paljon on ehtiny tapahtuun, hyviä ja huonoja asioita, mut silti kattellaan ja odotellaan tulevaa positiivisin mielin. Mun muru on muiden ihanien ihmisten kanssa tehny tästä noinvähänyli7kuukaudesta ihaninta aikaa ikinä<3

Nyt aattelin herätellä mun blogia siis eloon, kun mun ens jakso on aikas lepposa niin aikaakin olis. Kameraa ei kätytössä ole, koska se on rikki mut opettelen ehkä laittaan kännykän kuvia koneelle :D Joten adios amigos siihen asti kun seuraavan kerran kirjottelen :)